Avajaisvaellus 20.–23.02.2025

Khaos

Tervetuloa vaellukselle!

Osallistujat: Eemil Sodantaival ja Sanna-Lisa Rauta.
Päivittäinen aikataulu löytyy täältä.

1. päivä, torstai 20.2.

Matka kohti Peräkorvenkylää on kestänyt jo hyvän tovin. Pikkubussi köröttelee reipasta tahtia pitkin maalaistietä, ikkunoista näkyy lumisia peltoja ja niiden takana siintää talvista metsää. Radiosta soi vaimeasti musiikki – meneillään on jonkin kanavan ysärinostalgiatunti – mutta samassa radioaallot valtaa kohina, jonka seasta lopulta nousee kuuluville samettisen pehmeä miesääni: ”… sellaisia nenäkkäitä pojankoltiaisia. Tämä on Peräkorvenkylän Paikallisradio ja minä olen juontajanne Oskari Rapakko. Pian kuulemme taltioinnin Metsäkukkia-kappaleesta oman kylämme humppaorkesterin esittämänä. Kappaleen on sovittanut sahalle ja kuudelle tuuballe Olavi Rinkelinen. Sitä ennen vuorossa kuitenkin sää…” Radiokanaville ilmaantuneesta oudosta häiriöstä ei voi erehtyä: kohta ollaan perillä!

Eipä aikaakaan, kun pikkubussi kurvaa Aarnin tallin leirikeskuksen pihalle. Nousette kyydistä. Leirikeskuksen ovi avautuu ja ulos pelmahtaa Jasmin, joka vilkuttaa iloisena. ”Tervetuloa! Peremmälle, peremmälle!” hän kutsuu ja pitää ovea auki, jotta pääsette laukkuinenne sisään. Jasmin ojentaa jokaiselle paperille tulostetun aikataulun. ”Tästä näkee millaisia maastoretkiä teille on luvassa ja milloin, ja tietty ruoka-ajat myös. Ihan kohta on lounasta tarjolla, mutta asettukaa ensin taloksi. Majoitushuoneet ovat yläkerrassa ja koska teillä on täällä nyt koko talo ihan omassa käytössänne, kaikki vuodepaikat ovat vapaata riistaa ja vapaasti valittavissa. Jasmin ohjaa teidät yläkertaan ja pääsette asettumaan aloillenne. Jasmin palaa alakertaan valmistamaan lounasta.

SANNA-LISA: Katselet yläkerran ikkunoista pihamaalle. Mihin huomiosi kiinnittyy?
A: Täältähän näkyy vuohiaitaukselle! Ovatpa ne hauskoja.
B: Komeita kuusia tuolla metsän laidassa. Onkohan niissä naavaa?

Lounaan jälkeen Aarni kopistelee leirikeskuksen ovista sisään tervehtimään vierailijoita. On aika lähteä tallille, maastoretki järven ympäri odottaa! Matka taittuu kävellen raikkaassa pakkassäässä. Vähän on kirpakkaa, mutta onneksi ei tuule. Matkalla Aarni esittelee lyhyesti paikkoja: leirikeskuksen pihalla hän osoittaa reitin rantasaunan suuntaan (”Illaksi laitetaan lämpiämään!”), matkan varrelta hän kertoo keskellä peltoa nököttävästä kivenlohkareesta, joka kuulemma näyttää joskus pimeällä ihan möröltä, ja tallipihalle päästyänne hän esittelee tallirakennuksen ja näyttää, mistä hevosten varusteet löytyvät.

Tänään on kuitenkin suuntana pihatto, jossa tallin islanninhevoset majailevat. Pihaton portille saapuu pian joukko uteliaita ~~pikkumammutteja~~ issikoita muhkeassa talvikarvassa. Eemilille on tälle reissulle valikoitu ratsuksi Alvari, Sanna-Lisalle Ringa. Aarni johtaa letkaa Valkyrjan kanssa. Pihaton vieressä on katoksen alla harjauspuomi, jonka äärellä hoituu hevosten harjaus ja varusteiden laitto vaellusta varten. Alvari näyttää keskittyvän kuulostelemaan metsänreunassa lepattelevien varisten raakuntaa, mutta hiilenmustan otsatukkansa alta se silmäilee Eemiliä kohteliaan vaivihkaisesti. Ringalla puolestaan tuntuu menojalka vipattavan, eikä se meinaa oikein pysyä aloillaan.

Matkaan päästään lähtemään tallipihalta hyvässä järjestyksessä. Alkumatkan auratulta tieltä Aarni ohjaa retkueen hevosten hankeen tarpomalle ratsastuspolulle, joka johtaa metsään. Runkojen takaa erottuu jäätynyt järvenselkä, jonka yli kipittelee kettu hohtavana kuin oranssi liekki. Mitä syvemmälle lumisten puiden siimekseen matka taittuu, sitä kauemmaksi katoavat kaikki muut äänet paitsi hevosten reippaat askeleet ja hengitys, joka kohoaa huurupilvinä ilmaan. Maasto polveilee mäkisenä ja reitti johtaa kukkulalle, josta on näköala etäämmällä jylhänä kohoavaan Peräkorventakasen ikimetsään. Juuri tämän lähemmäs Peräkorventakasta ei talvisin niin vain pääsekään, joten nyt käännytään takaisin järveä kohti ja paluumatkalle. Järven sivun suoralla päästään irrottelemaan vauhdikkaasti, ja ennen pitkää tallialue häämöttää jälleen näköpiirissä.

Leirikeskuksella odottaa päivällinen. Ilta hämärtyy vähitellen ikkunoiden takana, mutta vielä on luvassa lyhyempi ratsastusretki lähimaastossa. Sitä varten leirikeskukselle saapuu Hilla, jonka saattelemana lähdetään takaisin tallille. Katuvalojahan ei näiltä teiltä löydy, joten Hilla ojentaa kaikille taskulamput kävelyn ajaksi. Tallilta saa lainaan retkeä varten lainaan otsalamput. Saavutte tallille, jonka ikkunoista tuikkii lämmin valo.

Illan lyhyttä retkeä varten Sanna-Lisalle on valittu ratsuksi Grima ja Eemilille Trollkarl. Hilla kulkee ensimmäisenä Tapsan kanssa. Samoilla ratsuilla lähdetään liikkeelle myös huomenna, kun on edessä reissu Peräkorvenkylällä käymään.

Liikkeelle lähdettäessä aurinko on jo painunut kokonaan näkymättömiin horisontin taa ja taivasta täplittävät tuhannet tähdet ja puolikkaana kumottava kuutamo. Hevoset tarpovat hangessa tottuneesti. Aarnin aiemmin päivällä osoittama iso kivenlohkare näyttää otsalamppujen valokeilan laitamilla häämöttäessään kieltämättä vähän mörkömäiseltä. Keskellä aukeaa Hilla pysähtyy ja kehottaa laittamaan otsalamput hetkeksi pois. Talviyön pimeys on syvä, hiljainen ja täynnä tähtiä.

Maastoretken päätteeksi viette hevoset takaisin tallille ja palaatte leirikeskukselle. Leirikeskuksen pihatielle on sytytetty ulkokynttilöitä ja rantasaunan savupiipusta nousee savua, pian pääsee lämmittelemään saunan lauteille (ja hyytymään avantoon, jos siltä tuntuu). Grillikodan lämmössä tarkenee grillata pakkasesta huolimatta, ja ennen pitkää paikalle saapuvat myös Aarni, Joakim ja Suvi istumaan iltaa. Loppuilta sujuu rattoisissa tunnelmissa.

EEMIL: Illalla ennen nukkumaanmenoa käyt kurkkaamassa ruokasalin komerossa olevia aamupalatarpeita. Huomenna on tiedossa tapahtumantäytteinen päivä, joten haluat varmistaa hyvän vireystason heti aamusta, ja mikäpä estäisi kurkkaamasta tarjontaa jo etukäteen. Mihin huomiosi kiinnittyy?
A: Purkissa näkyisi olevan ravitsevaa mysliä.
B: Ahh, kahvipaketti! Sillä lähtee päivä käyntiin.

Näin käynnistyy avajaisvaelluksen ensimmäinen päivä. Osallistujien omat valinnat löytyvät kertomuksen seasta, ja lyhykäisyydessään vastaukseksi riittää yksi kirjain (A tai B). Valintojen seuraukset paljastuvat seuraavana päivänä, kun kertomus saa jatkoa. Yleinen tarinointi ja jutustelu on aina tervetullutta päivän mittaan. Pidän tätä ketjua silmällä, joten Aarnin tallin porukka voi lähteä tarinointiin mukaan jos tilaisuus tarjoutuu 🙂

Mukavia hetkiä vaelluksen parissa!
@Jii @Eemil

Jii

Reissu oli ollut pitkä, mutta pitkiin reissuihin tottuu, kun asuu pohjoisessa. Reissut ovat Sanna-Lisan tapauksessa aina pitkiä ihan kaikkialle. Peräkorvenkylälle saapuminen oli siinä mielessä varsin kotoisaa. Ihanaa. Pikkubussin lopulta kaartaessa pihaan olemme jopa pahemmin keskellä ei mitään kuin Tjätesuandossa - se on jo saavutus.

Aarnin talli oli ensisilmäykseltä viehättävä paikka! Lumi vaimensi pihapiirin, henkilökunta vaikutti reippaalta ja avuliaalta. Leirikeskuksen huoneet ja vuoteet olivat juuri sopivasti sitä ihkaoikeaa mukavan ja... no, leirikeskusmaisen välimuotoa. Kuten kuuluukin.
Ja kun tavaransa sai purettua (hiukan kolhiintuneesta reissurinkasta) Lisa kuuli jotain muutakin ihanaa - eläimiä. Nenä yläkerran ikkunassa hän höristi korviaan kuullakseen paremmin, ja ihan tosi! Kyllä siellä oli vuohia! Olikohan ihan perinnekuttuja? Voi, niin pitkään hän oli jo haikaillut omallekin tilalle pieniä kotieläimiä, ehkä jopa juustolaa... Ehtisikö hevoshommin lomassa jossakin välissä käymään vuohia katsomassa? Kuinkahan kauan niitä oli paikassa pidetty, vai oliko ne hankittu juuri leirikeskusta elävöittämään?

Onneksi ratsastusretket ja hevostelu olivat vähintään yhtä ihanaa ajanvietettä. Islanninhevoset kaikesta matkailupöhinästään huolimatta olivat Lisalle vielä kohtuu vieras rotu, ja hänestä oli aivan ihana päästä näkemään koko karvakopla yhtä aikaa pihaton luona. Hauska värisuora mustaa, harmaanruskeaa ja kullanvaaleaa töyhtötukkaa. Aarni itse lähti vetämään retkeä, ja oli kiva nähdä, että operaatiota hoitavilla ihmisillä oli muillakin talleilla samanlainen halu tuntea omat maastoreitit ja hevoset.
"Kuinkahan se töltti nostetaan kunnolla?" Lisa ehti matkan varrella udella pariinkin otteeseen. Ringa-tammaa Aarnille välittäneenä hän tiesi kyllä sen olevan hyvää viisikäyntistä sukua. Omat askellajitaidot eivät vain olleet koskaan riittäneet moisen kokeiluun. Epämääräisillä toisen tai kolmannen käden ohjeilla Aarnin ja Emilin kautta Ringasta sai esiin jotakin melko hauskaa ja letkeää menoa, jota myös kotitallin Viima ja Osku taitavat toisinaan esittää. Oli se varmaan ainakin possupassia, jos ei mitään sen upeampaa, ja sitä oli kiva istua!

Pimeä iltaretki oli hauska lisä päivän ohjelmaan, etenkin, kun hevoset vaihtuivat huomattavasti jykevämpiin pohjoisruotsalaisiin. Pieni ääni Sanna-Lisan takaraivossa paukutti kattiloita ja kelloja, kun hän harjaili ja rapsutteli Griman noenmustaa niskaa. "EI! LISA, EI!" se kirkui, "EI ENÄÄ, EI KAIKKEA TARVITSE HALUTA!" kun etummaisten ajatusten Sanna-Lisa mietti, että olihan se nyt pohjattoman noloa, ettei hänen pohjoisruotsalaisella tallillaan ollut yhtäkään pohjoisruotsinhevosta.
Tähtivaelluksessa oli kyllä sitä jotain. Kunnon pakkasiltana, kun Orion oikein komeasti loistaa jousineen kaikkineen, ihminen tuntee itsensä kovin pieneksi. Se on silti lohdullista pienuutta - varsinkin kun alla pöhisee tumma, leveäselkäinen hevonen.

Sauna, herkkusienet, juusto ja makkarat olivat tervetullut päätös ensimmäiselle leiri-illalle. Ja jos Lisa nyt epäonnistuikin totaalisesti miehensä toiveissa olla ajattelematta työasioita ja uusia hankintoja, kyllä hän nyt ainakin sen viimeisen puolituntisen saunassa osasi lojua reporankana ajattelematta yhtään mitään.

Khaos

2. päivä, perjantai 21.2.

Yön aikana pakkanen on piirustellut leirikeskuksen ikkunoihin jäisiä kiehkuroita, ja lämpötila on painunut muutaman asteen alemmas. Peittojen alla on kuitenkin lämmintä, eikä yläkerran huoneissakaan ole liian kylmä, kun liikuteltavat lämpöpatterit ovat uskollisesti pöhisseet lämpöä koko yön. Sääennusteen mukaan sää on pitkälle iltapäivään selkeä ja tuuleton, olosuhteet ovat siis erinomaiset tämänpäiväiselle Peräkorvenkylän reissulle, kunhan muistaa laittaa lämmintä päälle.

SANNA-LISA: Aamulla sinulla on aikaa käydä tervehtimässä vuohia, joita katselit ikkunasta eilen. Lähdet ulos ja suuntaat vuohien luokse. Vuohilla näyttää kuitenkin olevan muuta puuhaa eivätkä ne mokomat lotkauta korvaansakaan maanitteluillesi. Mitähän ne oikein touhuavat? Hetkinen, yhdellä niistä on jotain suussa. Näyttää kankaanpalalta. Varmastikaan vuohelle ei olisi hyväksi syödä sitä! Katseesi osuu aitauksen ulkopuolella lojuvaan porkkanaan. Käytät sitä lahjuksena ja saat kuin saatkin vuohet tulemaan kiinnostuneina aidalle. Hyhmäinen porkkana ei ehkä ole kummoinenkaan herkku, mutta saat sen turvin vuohen luovuttamaan suussaan kantamansa riekaleen sinulle. Paitsi että eihän se mikä tahansa riekale olekaan, vaan erittäin hieno ja lämpimän näköinen pipo. Se näyttäisi olevan ehjä ja siisti, mitä nyt vähän vuohien talloma onkin. Löytäjä saa pitää: pipo on nyt sinun.

Aamiaisen jälkeen käy taas matka tallille. Tänään on tiedossa pitempi reissu Peräkorvenkylälle, jossa pääsee tutustumaan kylän kieltämättä varsin vaatimattomiin nähtävyyksiin. Leiriläisiä odottaa myös lounas kahvila Leivosessa, jossa on tällä hetkellä meneillään myös pieni näyttely Peräkorvenkylän seudulla otetuista vanhoista valokuvista. Tänään myös Hilla lähtee retkelle mukaan Katlan kanssa. Muutoin järjestys on sama kuin eilen illalla: Sanna-Lisan ratsuna on Grima, Eemilillä Trollkarl ja Aarnilla Tapsa.

Menomatkalla hanki säihkyy ja kimaltelee talviauringossa. Pellon laidassa näkyy etäältä muutaman peuran lauma, joka kääntyy seuraamaan ratsastajia valppain silmin. Reitti kulkee Peräkorvenkylän vanhan kirkon raunioille, jossa pysähdytään hetkeksi. Lumen keskellä kohoavat keskiaikaisen kivikirkon osittain sortuneet seinät ovat hieman surumielinen näky. Aarni kertoo, ettei kirkko ole ollut käytössä pitkään aikaan, mutta joskus kesäisin siellä käy eläkeläisryhmiä ja muuta porukkaa opastetuilla kierroksilla. Näin talvisaikaan hankea siellä täällä kirjovat eläinten jäljet ovat täällä ainoita elonmerkkejä.

Matka jatkuu kohti kylää, ja reitin varrella Aarni viittoo kohti lumen peittämää aukeaa, jossa ei muutaman satunnaisen hangesta pistävän talventörröttäjän lisäksi näytä olevan mitään nähtävää. Jossain lumen alla on kuitenkin Peräkorvenkylältä kotoisin olevan runoilija Kaarle Känsäkkään synnyinkodin muistomerkki, joka Aarnin mukaan on talon kivijalassa aikanaan ollut kivenlohkare, jossa on jonkinlainen muistolaatta. Alun perin paikalla oli runoilijan museoitu kotitalo, mutta se kärähti maan tasalle joskus vuosikymmeniä sitten.

Peräkorvenkylällä on yksi pääkatu, jonka varrella sijaitsevat kylän tärkeimmät palvelut. Aivan lähistöllä asuu myös Sirkkasten perhe, joka ystävällisesti tarjoaa Aarnin tallin hevosille levähdyspaikan, kun tallilta saapuu väkeä kylillä käymään. Sirkkasten tilalle suunnataan tälläkin kertaa, ja hevoset pääsevät tarhaan rouskuttamaan heinää.

Kylänraitilla on jopa satunnaisia ihmisiä liikkeellä tähän aikaan päivästä. Vastaantulijat tervehtivät tuttavallisesti, osa pysähtyy vaihtamaan muutaman nopean sanasen Aarnin ja muiden kanssa. Kylällä sijaitsee myös Suvin sepänpaja, jonne Suvi on kutsunut porukan tutustumisvisiitille. Sinne käy siis tie. Suvi esittelee pajaa ja siellä valmistamiaan käyttö- ja koriste-esineitä ja kertoo sepän työstä ja perinteisistä työmenetelmistä. Ahjon hehkussa tulee suorastaan kuuma.

Pajan, pienen ruokakaupan ja sekatavarakaupan lisäksi kylällä ei tähän vuodenaikaan juuri paljoa muuta nähtävää olekaan. Kylän pikkuruisen keskustan toisessa päädyssä sijaitsee myös Peräkorvenkylän kirpputori, joka ei valitettavasti ole tällä hetkellä avoinna – rakennuksessa oli taannoin jonkinlainen isompi vesivahinko, jonka vuoksi kirppis on edelleen remontissa ja suljettuna. Näyteikkuna heillä kuitenkin on, jota voi käydä kurkkimassa.

Nyt on kuitenkin aika suunnata kahvila Leivoseen lounaalle. Hilla työntää kahvilan oven auki ja jossain peremmällä kilkahtaa pieni kello. Paikalla on lounasaikaan väkeä; kahvila Leivonen lienee kaikesta päätellen tämän seudun kuumin menomesta. Melkein kaikkien pöytien äärellä istuu asiakkaita pullakahvien tai lounaan äärellä, mutta Aarnin tallin väkeä varten on varattu oma pöytä, jonne kahvilan emäntä lämpimästi tervehtien ohjaa porukan istumaan.

SANNA-LISA: Kahvilassa käy kotoisa puheensorina. Myös viereisissä pöydissä käydään vilkasta keskustelua. Vasemmanpuoleisessa pöydässä päivitellään, miten vähän vierailijoita viime vuonna kävi vanhan keskiaikaisen kirkon raunioilla, vaikka ne ovat niin kovin hienot ja tunnelmalliset eikä ihan joka pitäjästä semmoista nähtävyyttä löydykään. Oikeanpuoleisessa pöydässä supistaan jotain runoilija Kaarle Känsäkkääseen liittyvistä huhutuista ja ilmeisen skandaalinkäryisistä lemmenjutuista. Kumman puoleisella korvalla kuuntelet tarkemmin?
A: Vasemmalla.
B: Oikealla.

On aika paluumatkan. Noudatte hevoset Sirkkasilta ja otatte suunnan takaisin kohti tallia. Paluumatkalla mennään eri reittiä kylän pohjoispuolelta joen viertä seuraillen. Kahvila Leivosessa nautitun lounaan aikana taivas on ehtinyt mennä pilveen, ja puolimatkassa alkaa sataa lunta. Putoilevien lumihiutaleiden määrä kasvaa kasvamistaan, ja retkueen saapuessa tallipihalle pyryttää jo ihan kunnolla. Tallista hohkaava lämpö ja valo ovat tervetullut näky. Matkalla takaisin leirikeskukselle alkaa ilta hämärtää, eikä lumisade osoita hellittämisen merkkejä. Perillä odottavat onneksi lämmin takkatuli, päivällinen ja illemmalla taas grillikota ja rantasaunan löylyt.

Yö laskeutuu leirikeskuksen ylle ja lunta sen kun pyryttää.

@Eemil Voit hyvin hypätä mukaan myöhässäkin 🙂 Päivitän aiempia kertomuksia sitten Eemilin valintojen mukaan niin hän pysyy mukana menossa.

Jii

Sanna-Lisa olisi mielellään jutustellut vuohien kanssa ummet ja lammet, mutta ne mokomat jukuripäät eivät aivan yhtä kovasti välittäneet turistista pihallaan. Toki Lisakin sen ymmärsi, matkailuala on mitä on. Pipolöytö oli joka tapauksessa mahtava.

Uusi ratsastusretki eilisillan hevosilla teki vaikutuksen - huolimatta pienuudestaan ja askeettisuudestaan oli Peräkorvenkylässä silti sitä jotakin. Erityisesti sepän tuotteet tekivät Lisaan vaikutuksen. Sellaisesta kunnon käsityöstä hän oli aina pitänyt, vaikkei itse ollutkaan korupajan hommia kummempi seppo.

Kahvilassa oli paljon kuultavaa - jotenkin korviin kuitenkin uiskentelivat oikeanpuoleisen pöydän juorut erikoisista paikalliskuuluisuuksista. Sellaisia tuntuu aina löytyvän, oli paikka kuinka pieni tahansa. (Lisa vähän pelkäsi olevansa itse kotona perheineen sitä sorttia...)

Ja niinhän se on, että kun asioita ajattelee, ne usein tavalla tai toisella uiskentelevat elämään. Aarnin tallille päästyään Lisa sai kotoa pätkivän puhelun - Nils-isäntähän se siellä soitteli ja pyysi, josko kulta sanoisi lapsille hyvänyön terveiset, kun he ovat nyt sitä mieltä, ettei äiti varmaan muuten osaa lomailla tarpeeksi rennosti.
"Millainen sää siellä on?" toinen tytöistä kysyi.
"Varmasti lumisempi kuin siellä, kerrankin!" Lisa vakuutti, ja lupasi ottaa kuvan, jotta myöhemmin kotona suoritettaisiin tieteellinen vertailu.

Toinenkin leiripäivä oli varsin antoisa, tervetullut ja tunnelmallinen, ja antoi viimein Lisalle sen kauan kaivatun hengähdyshetken. <3

(pahoittelut yömyöhälle lykkääntymisestä, muutama perheasia itse kullakin)

Khaos

3. päivä, perjantai 22.2.

Aamulla huoneissa on varsin vilpoinen tunnelma. Mitäs nyt? Sähköpatterit eivät näytä olevan päällä. Myöskään kattovalot eivät syty, vaikka valokatkaisijaa miten törkkii. Sähkökatko! Onneksi leirikeskuksella on takat ja puuhellakin, eiköhän tästä selvitä.

SANNA-LISA: Eilisellä kahvilareissulla päädyit vaihtamaan muutaman sanasen viereisen pöytäseurueen kanssa kylän omasta kuuluisuudesta, runoilija Kaarle Känsäkkäästä. Eräs keskustelijoista, kaljupäinen mutta sitäkin muhkeammilla kulmakarvoilla ja viiksillä varustettu herra, esittäytyi Veikoksi, ja vakuutti varmuudella tietävänsä, että Kaarlella oli nuoruudessaan ollut lemmensuhde (”Tosirakkautta, ei mitään hassuttelua!”) Veikon mummun kanssa, jolle jutusta aiheutuneen kaamean kohun myötä seurasi jonkinlainen traaginen loppu (”Ei siitä sen enempää, kauheita asioita, kauheita”, Veikko puisteli päätään). Ylpeänä Veikko kertoo olevansa maineikkaan runoilijan sukua mummunsa kautta, vaikka muut muuta väittäisivät. (Tälle muut pöytäseurueen jäsenet pyörittelivät silmiään). Veikko vakuuttaa, että pystyy esittämään asiasta päteviä todisteita. Veikon kaverit ovat epäilemättä kuulleet ne moneen kertaan, mutta Veikko lupaa näyttää todisteet sinullekin. Ilmeisesti kyse on jonkinlaisista runoilijalta jääneistä papereista. Mikäs siinä. Ennen lähtöä vaihdatte sähköpostiosoitteita.

Oli Veikon kertomassa perää tai ei, niin digitaitojen puutteesta häntä ei ainakaan voi syyttää, sillä huomaat sähköpostiisi yön aikana kilahtaneen häneltä viestin, jonka liitteenä on Känsäkkään vuonna 1904 julkaistun Aatoksissain-kokoelman sivulta 27 skannattu runo:

*
Laulu koskikaralle

Oi pyöreä lintusein, sa virtaavain vesien helkkäävä nauru
salli mun törmälläs viivähtää
minne kaikuvi koskien pauhu.

On maailmamme synkkä, jääs, mielen valtaa houru,
en akkunastain näe kuin hämärää
ja syäntäin jäytää kauhu.

Vaan kun polkunain’ on mustain vesien kohiseva kouru
se pelon, yön pois häivyttää –
ah, tuo sun helisevä laulu!
*

Ei tämä kyllä nyt suorastaan mitään vastauksia tarjonnut. No, olipahan kohtaaminen.

Alakerrassa Jasmin on pelastanut ruokatarvikkeet jääkaapista kuistille ja keitellyt aamupuuron ja kahvit puuhellalla. ”Sähkökatko voi kestää pitkäänkin, meille tänne syrjään ne tuppaavat palautumaan aina viimeisenä”, Jasmin kertoo. Aamupalaa on kuitenkin oikein tunnelmallista nauttia kynttilöiden valossa, ja pian aamuaurinkokin kurkkii ikkunoista sisälle. Paikalle saapuu myös Aarni, joka kopistelee lumet saappaistaan. ”Siellä on lunta tullut niin paljon, että pitää tuota aamun maastoretkeä varmaan siirtää myöhemmäksi, että näkee mihin tuolla pääsee kulkemaan.” Aarni lähtee selvittämään tilannetta.

SANNA-LISA: Tässähän on siis vähän luppoaikaa, nyt ehtii käydä vaikka katselemassa paikkoja. Minne lähdet?
A: Tallille.
B: Kanalaa kurkkaamaan.

Lounaskin ehditään tarjoilla, ennen kuin Aarni palaa kertomaan, että lähitiet ovat nyt avoinna ja metsäpoluilla pääsee kyllä kulkemaan. On siis aika lähteä metsäretkelle! Tällä retkellä Sanna-Lisan ratsuna on Atlas, Eemilillä Rölli ja Aarnilla Grima. Tallin lähellä tiet on aurattu helppokulkusiksi, eikä tiheää metsää halkoville poluille ole eilisen pyrytyksestä huolimatta kertynyt niin paljoa lunta, etteikö siellä pääsisi eteenpäin. Paikoitellen hevoset joutuvat kyllä suorastaan kahlaamaan hangessa, mutta se ei näytä niitä hetkauttavan. Metsän hiljaisuus melkein soi, kuusten oksia peittävä lumi tuntuu vaimentavan ulkomaailman kokonaan jonnekin kauas pois. Reitillä on paljon mäkiä ja matka etenee suurimmaksi osaksi rauhallista tahtia. Paluumatkalla päästään vähän irrottelemaankin tasaisella aukealla, jossa Atlas demonstroi, miksi on tallilla saanut lisänimen Puskajyrä – lumi vain pöllyää, kun ruuna painaltaa menemään intoa puhkuen.

Päivällinen odottaa metsäretkeläisiä leirikeskuksella, ja illan hämärtyessä Jasmin sytyttelee lisää kynttilöitä. Sähköt ovat edelleenkin poikki, eikä niiden korjaantumisesta ole vielä tietoa. Eipä tuo mitään, kynttilänvalossa on tunnelmaa. Illemmalla pimeän jo laskeuduttua käydään vielä lähimaastossa ihastelemassa tähtitaivasta. Sanna-Lisan ratsuna on Katla, Eemilillä Alvari ja retkeä johtamaan lähteneellä Hillalla Valkyrja.

Leirikeskuksella grillikota ja rantasauna ovat tuttuun tapaan käytettävissä, ja tänään on taas avantoonkin mahdollista mennä, kun lunta ei sada.

Sähköt eivät ole osoittaneet palautumisen merkkejä iltaan mennessä, joten Jasmin käy viemässä huoneisiin kuumavesipullot ja ison kasan lisäpeittoja. Niiden avulla pitäisi tarjeta aamuun asti.

Jii

Onneksi puhelu kotiin oli hoitunut edellisenä iltana ja kännykässä oli vielä ripaus kenttää. Sanna-Lisan oli helppoa lähettää aamulla viestiä miehelle ja kertoa, että tänään piti säästellä akkua, eikä olla tavoitettavissa. ("Ei kyllä muutenkaan pitäisi, siksi sie sinne lähdit. Yritäpä nyt oikeasti lomailla siellä edes päivä", Nils vastasi.)
Se siitä sitten. Vilkaisu vielä sähköpostiin (hauska ja hiukan hämärä runo, kylän ukko oli kaiketi yli-innokas paikallishistorian ystävä. Ja niitä tarvitaan aina!) ja sitten kylmä aamu sai jatkua painollaan, ilman puhelinta.

Kyläjuorut ovat aina kyläjuoruja. Pienen pohjoisen paikkakunnan asujana Lisa tuntee juorumuijat, hupiukot, satutädit ja -sedät ihmistyyppinä varsin hyvin. Se ei silti tarkoita, etteikö turistina olisi ollut hauska koettaa pysyä kärryillä paikallisten tarinoissa.

Oli sääli, ettei maastoretki onnistunut suunnitellulla aikataululla, mutta force majeure oli toki täysin ymmärrettävä syy. Lisa ajatteli tarjota apuaan pihan eläinten hoidossa ja ilahtui mahdollisuudesta tutustua Aarnin talliin vielä vähän paremmin - kanalassa auttelu kuulosti mukavalta vastapainolta kaikelle hevostelulle!

Kun ulos lopulta sieti suunnata, Atlas oli hauska uusi hevostuttavuus. Se oli kaikkiaan karvainen ja pyöreä, mutta luonteeltaan hyvin reipas ja hurmaava. Yön sakea lumisade hidasti kulkua, muttei vuonohevosen yritteliäisyyttä! Se suhtautui mäkiin ja nietoksiin kuin vuorikiipeilijä, tasaisella varmuudella. Ja kun laukkasuora vihdoin aukesi edessä, se lähti menemään sellaista vauhtia, ettei tosikaan! Ja pysyi silti upeasti hanskassa joka askeleella. Sen kanssa uskalsi oikeasti mennä lujaa, ja se oli aivan älyttömän hauskaa!

Illan hämärässä hiirenharmaa Katla oli toisenlainen tuttavuus. Solakka ja ryhdikäs, jos nyt pörheässä talvikarvassaan, tamma oli hiljaista ja mukavaa seuraa tähtien tähystelyyn.
Omat villasukat ja kerrastot tulivat leirillä tarpeeseen jo muutenkin, mutta erityisen tyytyväinen niihin oli sellaisena iltana. Sitä jo melkein toivoi, että olisi ollut kaukaa viisas ja pakannut mukaan jonkin oikean rekivällyn kotoa. Poronkarva kun eristää yhtä hyvin ellei paremmin kuin mikään moderni retkipatja... No, ensi kerralla isompi rinkka.

Khaos

4. päivä, sunnuntai 23.2.

Viimeisen leiripäivän aamu koittaa vähemmän hyisissä tunnelmissa kuin eilinen: sähköt toimivat taas, jipii! Sähköjen paluun kunniaksi ruokasalissa pyörii aamiaisen taustalla radio ja Oskari Rapakon samettinen ääni. Peräkorvenkylän kummalliset radioaallot eivät taaskaan lainkaan ole samalla taajuuksilla nykyhetken kanssa, sillä vaikka ikkunoista siintää aamuhämärässä luminen pihamaa ja pilvinen taivas, Oskari Rapakon ulottuvuuksissa ollaan haastattelemassa paikallisen kesäteatterin johtajaa juhannustunnelmissa. Kesken kaiken Rapakon ääni peittyy kohinaan, jonka läpi kohoaa kuuluville uusi ääni, joka ryhtyy monotonisesti latelemaan numeroita: ”1 9 0 4 2 7 1 9 0 4 2 7 … 8 5 2 8 5 18 1 13 4 1 9 4 6 23 10 10 3 11 4 6 1 9 6 3 10 1 8 8 5 4 9 13 4 13 3 2 2 11 …”

Sitten kanavan täyttää taas kohina ja Rapakon ääni palaa taajuuksille. Jasmin pyörittelee silmiään ja panee radion pois päältä. ”Eiköhän se riitä tätä sorttia. Täällä kuuluu välillä joku tuollainen outo kanava, ilmeisesti noilla on joskus välitetty jotain salaisia viestejä. Joakim joskus yrittää huvikseen saada koodauksen purettua ja kerran se muka löysikin sieltä jonkun sanan, olisikohan ollut ’peruna’. Jotta noista oikeasti saisi selvää, pitäisi olla perillä niiden ties minkä tyyppien keskenään sopimasta systeemistä. Ilmeisesti jotkut numerot merkkaavat jonkun tietyn tekstin sivuja tai rivejä ja toiset sillä sivulla tai rivillä olevia kirjaimia, mutta silloinkin pitäisi tietää, lasketaanko niitä vasemmalta vai oikealta lähtien, tai ehkä ylhäältä alas.” Jasmin pudistelee päätään huvittuneena. ”Tuhoon tuomittu yritys.”

Vaellusleirin viimeinen maastoretki sen sijaan on kaikkea muuta: aamupalan aikana taivaskin selkeytyy, ja ulkona odottaa kaunis talvipäivä. Niin kauniisti aurinko paistaakin, että ajatukset kääntyvät lumipeitteistä huolimatta jo kevääseen – eihän sinne enää niin kovin pitkä aika ole. Tämänpäiväisen retken reitti kulkee osittain samoja polkuja kuin perjantain paluureitti, ja nyt paremmalla säällä reitin ympäristöä pääsee kunnolla näkemäänkin, kun ei pyrytä lunta vaakatasossa. Sanna-Lisan ratsuna on tällä reissulla Alvari, Eemilillä Valkyrja ja Hillalla Katla. Aurinko paistaa niin että aurinkolasit ovat tarpeen, ja matkan aikana kohdataan kuusen latvassa kraakkuva korppi, joka saa päähänsä seurailla retkeläisiä tallipihalle asti.

SANNA-LISA: Leirikeskukselle palatessasi kuljet kanalan ohi, ja muistat eilisen vierailusi siellä. Pulleat kanaset olivat uteliaina tulijaa vastassa ja nokkivat tyytyväisenä niille tarjottua sapuskaa. Eräs ruskea kana tykkäsi oikein erityisesti olla paijattavana kuin mikäkin koiranpentu, mutta jossain kohtaa sillekin riitti ja se kaakatteli tiehensä. Hetken kuluttua se kuitenkin jäi kuopsuttelemaan maasta jotain. Lähemmällä tarkastelulla huomasit, että kana oli kaivellut esiin pienen keon mynttejä. Olet nyt 20 mynttiä rikkaampi.

Ennen lähtöä on vielä leirikeskuksella tarjolla lounasta. Aarni, Joakim, Jasmin ja Suvi liittyvät vieraiden seuraan lounaalle. Ennen pitkää ulkoa kuuluu pihaan kaartavan tilauskyydin ääni: kotiinlähdön hetki on koittanut. Tallin väki saattaa vieraat ulos ja pikkubussin kyytiin.

”Toivottavasti nähdään toistekin!” Aarni huikkaa ennen kuin pikkubussin ovi napsahtaa kiinni. Bussin ikkunasta näkyy, miten Aarnin tallin väki vilkuttaa lähtijöiden perään ja leirikeskuksen pihamaa jää taakse.

Kotimatka alkaa.

Jii

Talvileirin viimeisenä aamuna herääminen oli vaikeaa - ei pelkästään siksi, että monen lisäviltin paino ja lämpö olivat tehokas kahle, mutta myös siksi, että Sanna-Lisa oli ihan oikeasti, kerrankin, todella rentoutunut. Sängyssä olisi voinut pötkötellä vaikka kuinka pitkään. Lämmötkin palasivat taloon.
Alhaalla aamiaisella Lisa ehti haudutella teetään ja maistella puuroa hyvän tovin omituisia radiokatkelmia kuunnellen. Ne olivat sellaista mantraa, että oli helppo livahtaa jo aikamoiseen numeroiden ja muinaisten kesäsäätiedotteiden zen-tilaan ennen, kuin Jasmin keskeytti.
Vai että salaista koodikieltä! Jo oli Peräkorvenkylällä astetta jännemmät salasignaalit kuin ne korvamerkit, joita kantavat pöljät vasahirvaat välillä pääsivät saamelaiskyliltä Tjätesuandon jokirantaan asti. (190427 jäi kyllä päähän pyörimään.)

Viimeinen ratsastusreissu leirin puitteissa oli ehdoton piste iin päälle. Tallin heinänhajuinen hämärä ja kirpeän talviaamun aurinko, hevosten paksu talvikarva ja varusteiden kotoisa nahkainen narina... Alvarin hehkuvanmusta kaula ja loistavanvalkea hanki... Korpin kolkko nauru kuusen latvasta, kun se näki ratsukot allaan... Parempaa päivää ei olisi voinut toivoa.

"Aivan valtavat kiitokset järjestämisestä! Oli ihanaa", Sanna-Lisa toisti moneen kertaan ja kehui viikonlopun sujuvuutta yllätysmomenteista huolimatta. Kyllä tällaista paikkaa kehtasi suositella tuttaville ja passittaa jatkossa vaikka omia lapsia ja työntekijöitäkin reissuun Aarnin tallille.
"Ja teillä on niin valtavan hyvin koulutetut hevoset", hän lisäsi aivan vilpittömästi. Ei GP-tason kilparatsuja, mutta kaikin puolin toimivia, fiksuja työntekijöitä nekin tahollaan. Jokaisen karvakaverin kanssa oli ollut hauskaa.

Vasta myöhemmin kotona, kun tarinat oli jo pariin kertaan kerrottu ja työsähköposti taas auki, tuli Lisan mieleen uudelleen hassu kohtaaminen Peräkorvenkylän kahvilassa. Niin, 190427. Sehän taisi täsmätä sen viiksivallun lähettämään viestiin.
Ehkä asia pitäisi ottaa puheeksi, jos sattui uudelleen Aarnille ja radio alkaisi temppuilla. Ken ties paikallisrunoilijan tuotannon kahlaaminen voisi korvata sanaristikon roolia seuraavan lumipyryn tai kaatosadepäivän sattuessa...

(Ja vielä ihan valtavat kiitokset allekirjoittaneelta IRL - oli ihanaa olla beetatestaamassa toimintaa ja mä ihailen aivan valtavasti sitä vaivannäköä, joka tapahtumaan on mennyt! Ihan oikeesti etuoikeus päästä mukaan <3 Ehdottomasti toistekin!)